Seurakunta keskellämme

Vaalikoneessa kysyttiin, pitäisikö seurakunnan toiminnassaan keskittyä erityisesti aktiivisiin jäseniin, vai tavoitella niitä jotka vielä eivät ole toiminnassa mukana.  Kuten millä tahansa yhteisöllä, myös seurakunnalla on sitoutumisen asteella mitaten hyvin erilaisia jäseniä. Elämäntilanne sanelee usein, kuinka paljon voimavaroja ja vapaa-aikaa osallistumiseen voi käyttää. Joillekin vapaaehtoistyö seurakunnan hyväksi voi olla elämäntapa. Toisessa äärilaidassa voisi ajatella olevan niiden, joille kirkon jäsenyys on niin yhdentekevä ettei heille edes tule mieleen erota siitä.

Arvostan suuresti aktiivisten seurakuntalaisten osallistumista ja vapaaehtoista työpanosta. Toivon vilpittömästi, että rovaniemeläiset enenevässä määrin osallistuisivat seurakunnan toimintaan. Tämäkään asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen eikä yksinkertainen.

Ennen kuin mietitään millaisiin jäseniin voimavaroja pitäisi suunnata, tulisi miettiä millä tavoin osallistumisaktiivisuus korreloi kirkon onnistumiseen sen perustehtävän suorittamisessa. Jos ajattelemme, että seurakunnan perustehtävä on saarnata Jumalan sanaa, toimittaa sakramentteja, kulkea heikompien rinnalla ja hoitaa särkyneitä sieluja, tilasto messuihin, kuoroihin ja sähly- ja saunailtoihin osallistuneista on aika yksipuolinen onnistumisen mittari. Suuri osa tehtävän mukaisesta toiminnasta tapahtuu  huomaamattomasti ihan jossain muualla kuin kirkonmäellä.

Rakenteiden sallima enimmäistasokaan ei ole kovin korkealla. Rovaniemen seurakunnalla on noin 49 000 jäsentä. Leikitään ajatuksella, että jonain sunnuntaina jokainen heistä päättäisi osallistua jumalanpalvelukseen. Kriisisuunnitelmat pitäisi silloin kaivaa esille. Rovaniemen kirkkoon mahtuu noin tuhat henkeä. Kappelit ehkä suunnilleen kaksinkertaistavat kapasiteetin. Pikaisella laskutoimituksella selviää, että samana sunnuntaina jumalanpalvelukseen voisi osallistua neljä-viisi prosenttia seurakuntalaisista. Saman päivän aikana  ehtisi toimittaa ehkä viisi nykymuotoista messua, jos niitä pidettäisiin peräkkäin aamusta iltaan. Sillä tavoin kapasiteetti nousisi noin 20 prosenttiin. Sama toisesta näkökulmasta: jos jokainen seurakunnan jäsen osallistuisi sunnuntain messuun keskimäärin kaksi kertaa vuodessa, kirkot ja kappelit olisivat likimain täynnä joka sunnuntai. On hienoa, jos kirkko on täynnä. Se ei kuitenkaan anna aihetta paukutella henkseleitä, sillä 95 prosenttia jäsenistä on edelleen ulkopuolella.

Jokainen jäsen on yhtä tärkeä jäsen. Jäsenyydessä ei ole aste-eroja. Jokainen kastettu jäsen on täysivaltainen jäsen. Hyvä tavoite näin aluksi voisi olla, että jokainen seurakunnan jäsen edes kerran vuodessa olisi jotenkin tekemisissä seurakunnan toiminnan kanssa. Miten se voisi käytännössä tapahtua?

Tähän saakka ja myös tästä eteenpäin kirkko voi olla kansankirkko vain, jos kirkko ja usko voivat luontevasti olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää - kouluissa, päiväkodeissa, työpaikoilla, sairaaloissa, ... Joiltain osin tämä on viime vuosina käynyt vaikeammaksi. Seurakunnan näkymiselle esimerkiksi kouluissa on nykyään enemmän reunaehtoja kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Tilanne ei silti ole niin vaikea kuin välillä kuvitellaan. Tahdikkaasti toteutetulle toiminnalle on edelleen tilaa ja tilausta. Pitää muistaa, että ehdoton uskonnonvapaus on kulmakivi myös kristittyjen vapaudelle ja kirkon asemalle yhteiskunnassa. Siksi kaiken toiminnan on tapahduttava tuntosarvet pystyssä, toisenlaisia vakaumuksia kunnioittaen mutta omasta tinkimättä. Myös seurakunnan työntekijöiden on syytä olla selvillä lainsäädännöstä ja esimerkiksi opetushallituksen ohjeista. Osoittaa tilannetajua kun osaa itse kysyä esimerkiksi, ovatko kaikki kuulijat kirkon jäseniä tai miten erilaiset vakaumukset on tässä tilanteessa huomioitu. Ja sitten kun mahdollisuus tarjotaan, toiminnan laadun on oltava kohdallaan ja pohjatyöt tehtävä kunnolla. Päivänavaus koulussa voi olla haastavampi työtilanne kuin saarna kirkossa.

Hienotunteisuus ja tahdikkuun on syytä pitää mielessä erityisesti silloin, kun alkaa tuntea tarvetta evankelioida ja esimerkiksi kutsua ihmisiä seurakunna tilaisuuksiin. Parempi lähestymistapa on mennä viettämään aikaa omiensa kanssa ja jakamaan heidän arkeaan. Samalle tasolle asettuen vastaanotto on yleensä paljon lämpimämpi, ja kun jää on murrettu, on helpompi siirtyä syvällisempiin kysymyksiin. Ja sitten aivan ratkaiseva rooli on meillä, jotka emme varsinaisesti toimi seurakunnan nimissä mutta koemme kirkon jäsenyyden ja uskon erityisen tärkeänä elämässämme. Se, millaisen kuvan annamme itsestämme työtovereille ja muille ihmisille ympärillämme, on myös kuva kirkosta.

Seurakuntavaaliehdokkaaksi

Olen suostunut ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa.Kerta ei ole ihan ensimmäinen Olen ollut ehdokkaana kahdesti aiemmikin, kerran Kuusamossa ja sitten neljä vuotta sitten täällä Rovaniemellä. Päätös ei silti syntynyt ihan käden käänteessä. Listamme vastuuhenkilö ehti ottaa yhteyttä useamman kerran ja joutui pariin otteeseen antamaan lisäaikaa, ennen kuin olin valmis vastaamaan myöntävästi.

Voisi sanoa, että suostuin, kun en keksinyt riittävän hyvää syytä kieltäytyä. Kolmen lapsen isänä mietitytti tietysti ajankäyttö, jos tulisin valituksi. No, valtuusto ei kokoonnu kovin usein, ja ehtiminen on priorisointikysymys. Valtuuston tärkeimmät tehtävät, kuten päätökset seurakunnan taloudesta, eivät ole vahvinta osaamistani, mutta jonkunhan niistäkin on jaksettava kiinnostua. Harvempi meistä rakastaa kokouksissa istumista, mutta toivottavasti riittävän moni silti jaksaa vaivautua. Teologian maisterina mielessä on ehkä ollut ennemmin työntekijän kuin luottamushenkilön rooli seurakunnassa. Kun päivätyö tällä hetkellä kuitenkin on tiiviisti koulumaailman puolella, ehkä minulla luottamushenkilönäkin voisi olla jotain annettavaa. Tärkein empimisen syy taisi silti olla rehellinen mukavuudenhalu. Helpompaa toki olisi jättää asiat muiden hoidettavaksi Ehdokkaana olemisen ja luottamushenkilönä toimimisen luonteeseen kuuluu ottaa kantaa ja tehdä omat mielipiteensä näkyviksi. Vaikuttaessaan asioihin täytyy kuitenkin altistaa itsensä eri mieltä olemiselle, kritiikille ja ristiriidoille. Se ei aina ole mukavaa, mutta yhteisen hyvän vuoksi joskus välttämätöntä.

Vaati siis pientä pinnistystä päästä tuon epämukavuuskynnyksen yli. Velvollisuudentunto ja uteliaisuus kuitenkin voittivat. Neljä vuotta sitten ehdokkuuteni tuotti positiivista huomiota seurakuntaa kohtaan työpaikalla ja tuttujen keskuudessa. Syntyi mukavia keskusteluja, jotka muutoin olisivat jääneet käymättä. Jäi kokemus, että vaikka valituksi tuleminen jäi kauas, pelkkä ehdokkuuskin tuotti jotain myönteistä lisäarvoa seurakuntaan. Toivottavasti niin käy myös tällä kertaa.

Minua pyydettiin seurakuntaväen listalle, ja se olikin ainoa jonka puitteissa saatoin ehdokkuutta ajatella. Päätöstä helpotti, että ainoa listan ehdokkaita yhdistävä tekijä on jonkinasteinen aktiivisuus osallistua seurakunnan toimintaan. Herätysliiketaustaa minulla ei ole, ja olen aina vierastanut politiikan sekoittamista uskontoon tai uskonnon sekoittamista politiikkaan. Toki myös puolueiden ehdokkaissa on monia seurakunnan toimintaan vahvasti sitoutuneita ihmisiä. Puolueet puolustavat paikkaansa seurakuntavaaleissa myös sillä, että niillä on osaamista ja rutiinia, miten ehdokkaita löydetään ja vaaleja käydään. Ilman puolueiden apua seurakuntavaalit näivettyisivät monessa seurakunnassa helposti muutaman aktiivin sopuvaaleiksi tai herätysliikkeiden taistelukentäksi.

Vaikka olenkin mukana eräänlaisella seurakunta-aktiivien listalla, pidän tärkeänä ettei seurakuntalaisia tarpeettomasti jaotella aktiiveihin ja muihin. Jäsenmäärän laskusta huolimatta oma tuntumani on, että seurakunnan jäsenyys koetaan keskimäärin tärkeämpänä kuin mitä kuin mitä jumalanpalvelusten kävijämääristä voisi päätellä. Jokaisella on omat syynsä osallistua tai olla osallistumatta seurakunnan järjestämään toimintaan, mutta uskoa tai sen etsintää ei mitata kirkossa käyntejä laskemalla. Jos edes kasteet, häät, hautajaiset tai adventtikirkot ovat ihmiselle merkityksellisiä niin kyllä se kertoo että jokin kirkon sanomassa aidosti puhuttelee.Seurakunnan jäsenyydessä ei ole aste-eroja. Kaste on ainoa pääsylippu täysjäsenyyteen.

Mitään varsinaista agendaa minulla ei näihin vaaleihin ole. En suostunut ehdokkaaksi jonkin tietyn asian tai tiettyjen asioiden edistämiseksi tai vastustamiseksi. Vaalikoneessa oli kuitenkin tällä kertaa useita ajankohtaisia ympäristöasioihin ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä, jotka myös itseäni ovat mietityttäneet, välillä ahdistaneetkin. Joskus kuulee sanottavan, etteivät ympäristöasiat kuulu kirkon ydintehtävään. Luomisen teologian ja evankeliumien valossa ne kuitenkin juuri tällä hetkellä ovat sitä mitä suurimmassa määrin. Ihmiskunta on omilla toimillaan saattanut luomakunnan tilaan, joka uhkaa jo sen omaa hyvinvointia ja jopa olemassaoloa. Olemme ajautuneet tilanteeseen usean sukupolven aikana, ehkä tietämättömyyttämme tai ajattelemattomuuttamme. Silti meidän on tehtävä tässä asiassa yhteistä parannusta. Kirkko ja seurakunnat voivat olla mukana useammallakin tavalla. Käytännön toimintatapoja seurakunnissa tulee muuttaa ympäristöystävällisempään suuntaan. Tässä kirkon ympäristödiplomi on ollut hyvänä kannustimena jo vuosikausia, mutta tavoitteita on syytä hilata yhä kunnianhimoisempaan suuntaan. Ilmastonmuutos on mammuttimainen ongelma, jonka edessä ihminen helposti kokee voimattomuutta ja ahdistusta. Kirkolla voisi olla rooli toivon ylläpitäjänä. Emme ole yksin: kun päämäärä on oikea, kanssamme on itse Jumala. Kolmanneksi, kestävä elämäntapa vaatii muutoksia meidän kaikkien tottumuksiin. Muutos on helpompi, kun sitä voi toteuttaa toisten samanhenkisten kanssa. Voisiko seurakunnalla olla rooli tällaisen yhteisöllisen ympäristötietoisuuden kehittämisessä?