Seurakunta keskellämme

Vaalikoneessa kysyttiin, pitäisikö seurakunnan toiminnassaan keskittyä erityisesti aktiivisiin jäseniin, vai tavoitella niitä jotka vielä eivät ole toiminnassa mukana.  Kuten millä tahansa yhteisöllä, myös seurakunnalla on sitoutumisen asteella mitaten hyvin erilaisia jäseniä. Elämäntilanne sanelee usein, kuinka paljon voimavaroja ja vapaa-aikaa osallistumiseen voi käyttää. Joillekin vapaaehtoistyö seurakunnan hyväksi voi olla elämäntapa. Toisessa äärilaidassa voisi ajatella olevan niiden, joille kirkon jäsenyys on niin yhdentekevä ettei heille edes tule mieleen erota siitä.

Arvostan suuresti aktiivisten seurakuntalaisten osallistumista ja vapaaehtoista työpanosta. Toivon vilpittömästi, että rovaniemeläiset enenevässä määrin osallistuisivat seurakunnan toimintaan. Tämäkään asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen eikä yksinkertainen.

Ennen kuin mietitään millaisiin jäseniin voimavaroja pitäisi suunnata, tulisi miettiä millä tavoin osallistumisaktiivisuus korreloi kirkon onnistumiseen sen perustehtävän suorittamisessa. Jos ajattelemme, että seurakunnan perustehtävä on saarnata Jumalan sanaa, toimittaa sakramentteja, kulkea heikompien rinnalla ja hoitaa särkyneitä sieluja, tilasto messuihin, kuoroihin ja sähly- ja saunailtoihin osallistuneista on aika yksipuolinen onnistumisen mittari. Suuri osa tehtävän mukaisesta toiminnasta tapahtuu  huomaamattomasti ihan jossain muualla kuin kirkonmäellä.

Rakenteiden sallima enimmäistasokaan ei ole kovin korkealla. Rovaniemen seurakunnalla on noin 49 000 jäsentä. Leikitään ajatuksella, että jonain sunnuntaina jokainen heistä päättäisi osallistua jumalanpalvelukseen. Kriisisuunnitelmat pitäisi silloin kaivaa esille. Rovaniemen kirkkoon mahtuu noin tuhat henkeä. Kappelit ehkä suunnilleen kaksinkertaistavat kapasiteetin. Pikaisella laskutoimituksella selviää, että samana sunnuntaina jumalanpalvelukseen voisi osallistua neljä-viisi prosenttia seurakuntalaisista. Saman päivän aikana  ehtisi toimittaa ehkä viisi nykymuotoista messua, jos niitä pidettäisiin peräkkäin aamusta iltaan. Sillä tavoin kapasiteetti nousisi noin 20 prosenttiin. Sama toisesta näkökulmasta: jos jokainen seurakunnan jäsen osallistuisi sunnuntain messuun keskimäärin kaksi kertaa vuodessa, kirkot ja kappelit olisivat likimain täynnä joka sunnuntai. On hienoa, jos kirkko on täynnä. Se ei kuitenkaan anna aihetta paukutella henkseleitä, sillä 95 prosenttia jäsenistä on edelleen ulkopuolella.

Jokainen jäsen on yhtä tärkeä jäsen. Jäsenyydessä ei ole aste-eroja. Jokainen kastettu jäsen on täysivaltainen jäsen. Hyvä tavoite näin aluksi voisi olla, että jokainen seurakunnan jäsen edes kerran vuodessa olisi jotenkin tekemisissä seurakunnan toiminnan kanssa. Miten se voisi käytännössä tapahtua?

Tähän saakka ja myös tästä eteenpäin kirkko voi olla kansankirkko vain, jos kirkko ja usko voivat luontevasti olla osa ihmisten jokapäiväistä elämää - kouluissa, päiväkodeissa, työpaikoilla, sairaaloissa, ... Joiltain osin tämä on viime vuosina käynyt vaikeammaksi. Seurakunnan näkymiselle esimerkiksi kouluissa on nykyään enemmän reunaehtoja kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Tilanne ei silti ole niin vaikea kuin välillä kuvitellaan. Tahdikkaasti toteutetulle toiminnalle on edelleen tilaa ja tilausta. Pitää muistaa, että ehdoton uskonnonvapaus on kulmakivi myös kristittyjen vapaudelle ja kirkon asemalle yhteiskunnassa. Siksi kaiken toiminnan on tapahduttava tuntosarvet pystyssä, toisenlaisia vakaumuksia kunnioittaen mutta omasta tinkimättä. Myös seurakunnan työntekijöiden on syytä olla selvillä lainsäädännöstä ja esimerkiksi opetushallituksen ohjeista. Osoittaa tilannetajua kun osaa itse kysyä esimerkiksi, ovatko kaikki kuulijat kirkon jäseniä tai miten erilaiset vakaumukset on tässä tilanteessa huomioitu. Ja sitten kun mahdollisuus tarjotaan, toiminnan laadun on oltava kohdallaan ja pohjatyöt tehtävä kunnolla. Päivänavaus koulussa voi olla haastavampi työtilanne kuin saarna kirkossa.

Hienotunteisuus ja tahdikkuun on syytä pitää mielessä erityisesti silloin, kun alkaa tuntea tarvetta evankelioida ja esimerkiksi kutsua ihmisiä seurakunna tilaisuuksiin. Parempi lähestymistapa on mennä viettämään aikaa omiensa kanssa ja jakamaan heidän arkeaan. Samalle tasolle asettuen vastaanotto on yleensä paljon lämpimämpi, ja kun jää on murrettu, on helpompi siirtyä syvällisempiin kysymyksiin. Ja sitten aivan ratkaiseva rooli on meillä, jotka emme varsinaisesti toimi seurakunnan nimissä mutta koemme kirkon jäsenyyden ja uskon erityisen tärkeänä elämässämme. Se, millaisen kuvan annamme itsestämme työtovereille ja muille ihmisille ympärillämme, on myös kuva kirkosta.